Vauhtia. Sitä tuntuu meidän perheessä riittävän. Alina on niin vilkas. Timo opettelee kovalla vauhdilla nousemaan tukea vasten. Välillä on turhankin rohkea ja päästää toisen käden iri. On tuo jopa ottanut jo muutaman askeleenkin tukea vasten nojaten. Totaalinen kuhmuvaihe menossa, onneksi pahoja kaatumisia ei vielä ole tullut kuin kaksi. Nekin kopsahdukset unohtui nopeasti.
Siitä pääsemmekin seuraavaan asiaan, joka on meillä melko tavallista arkea. Huutaminen. Meidän talossa ääntä riittää. Mies on turhankin kovaääninen, Alina huutaa, mölisee ja rääkyy niin, että korvat tuntuu olevan ihan täynnä sitä huutamista. Timokin kiekaisee korkealta ja kovaa, kun jokin asia ottaa kupoliin. Huutaminen on raastavaa. Meitä pienenä kiellettiin huutamasta, leikkiä sai, mutta äänitaso ei saanut olla kovinkaan kova. Joutui ulos jos huuti kovasti. Siksi tämä jatkuva älinämölinä saa joskus väsyneeksi, kun joutuu kuuntelemaan huonon päivän kaikki mahdolliset huudot.
Alina on myös alkanut rikkomaan tavaroitaan. Yhden nuken väritti oranssiksi, kun halusi siitä mukavamman värisen. Samalla väritti toisen jalkansa varpaista polviin asti, kun ei muka ollut paperia. Yksi kirja meni rikki, kun oli jäähyllä omassa huoneessaan. Omat housunsa se rassasi rikki, kun ei kiinnostanut siivota huonetta ja oli jälleen huoneessaan jäähyllä. Siksi päätimme nyt miehen kanssa laittaa kovat panokset peliin ja huomenna alkaa huoneen tyhjennys. Kirjat ja lelut menevät takavarikkoon ja Alinalle annetaan yksi lelu kerrallaan, jolla sitten saa leikkiä. Toisen lelun saa kun tuo edellisen lelun takaisin. Tyttö on niin kovapäinen ettei tunnu lelukarenssikaan paljon hetkauttavan. Pitänee kaivella kuulosuojaimet varastosta huomisen huutokonsertin varalle. Todellisuus kopsahtaa niin kovaa, kun se kohdalle sattuu vaikka siitä olisi etukäteen varoitettu.
Vanhempien elämä on täynnä vaiheita. Ensimmäinen vaihe on lapsentekovaihe, sitä raskautta yritetään ja yritetään. Sitten, kun se sattuu kohdalle, tulee raskausvaihe. Tähän vaiheeseen sisältyy tavaranhaalimisvaihe, jolloin tulevat vanhemmat koittavat miettiä mitä se tuleva pieni vauva nyt sitten tarvitsisikaan. Sitten saapuukin loppuraskaudenvaihe ja synnytysvaihe, sen jälkeen tulee shokkivaihe ja tottumisvaihe. Täytyy totutella uuteen perheenjäseneen ja huomata, että tavaranhaalimisvaiheessa on haalinut aivan liikaa kaikkea. Vauvasta riippuen seuraavina vaiheina on väsymysvaihe, epätoivonvaihe, Se Ei Nuku Ikinä-vaihe, Mä En Nuku Ikinä-vaihe, imetysvaihe, pullovaihe (tai näiden kahden yhdistelmävaihe), vauvahuumavaihe, Mitä Me Olemmekaan Tehneet- vaihe, Nyt Se Vihdoin Nukkuu- vaihe. Kun arki on pienen palleron kanssa suunnilleen vakiintunut, tulee hammasvaihe, liikkumaanlähtemisvaihe, seisomaannousuvaihe ja kävelyvaihe. Nämä kaikki vaiheet vaihtelevat vausvasta riippuen, mutta kaikille ne tulee jossainkohdin jollakintavalla. Tosin jotkut vauvat nukkuvat pienestä asti hyviä yöunia, kun taas toiset eivät. Joku toinen tekee hampaat niin huomaamattomasti ettei se aiheuta ylimääräisiä huutoja. Nämä vaiheet ovat onneksi ohimeneviä. Mutta sitten, kun arki on löytänyt uomansa, iskee UHMAvaihe. Tämä uhma on varmaankin kaikkein raastavin vaihe. Vaikka tämäkin on ohimenevää, tuntuu tämä vaan menevän hullumpaan suuntaan. Alinan uhma tuntuu kestäneen jo reilun vuoden. Vaikka osa päivistä menee niin hyvin, huonot päivät tuntuvat menevän TOSI huonosti. Hermot tuntuvat loppuvan auttamattomasti kesken. Onneksi nyt on näköpiirissä yksi viikonloppu, jolloin pääsee hieman hengähtämään. Väliäkös sillä vaikka siinä onkin yhdet häät, mutta saadaan kokonainen viikonloppuvapaa lapsista. Hävettää myöntää, mutta sitä jo odotan tosi kovasti! Ehkäpä sen viikonlopun jälkeen jaksaa tätä sirkusta taas pyörittää jonkun aikaa ilman turhia väsymyksiä ja valituksia. Täytynee mennä suorittamaan iltatoimitappelu, hampaidenpesusta on tehty ongelma, kun hammasharjoja on (jostain syystä…) siunaantunut enemmän kuin yksi. x)
Perhe-elämä on niin ihanaa.
Viikonloppuna minulta kysyttiin, että mikä on vanhemmuudessa kaikista ”ärsyttävintä”. En oikein osannut kysymykseen vastata muuta kuin uhman. Jäin kuitenkin kysymystä pohtimaan. Olen päätynyt seuraaviin asioihin, jotka minulle on ollut kaikista ärsyttävimmät hetket:
- Aamut: Aamut siksi, kun en ole yhtään aamuihminen. Vihaan heräämistä, etenkin jos olen nukkunut yöllä huonosti. Tämän asian kanssa olen opetellut kuitenkin elämään. Hymynaamapallero, joka kurkkii sängystään on kuitenkin parasta mitä voin nähdä, kun avaan silmäni. Valitettavan usein aamulla kuitenkin äyskin ja äkkäilen. Mutta koitan kehittää itseäni parempaan suuntaan. Epäilen kuitenkin, että en tule ikinä olemaan niin onnellinen aamuisin, että kestäisin mieheni laulua tai mölinää. Hijaiset aamut on enemmän minun juttuni.
- Epäonnistumisen tunteet: Tarkoittaa siis sitä, kun tulee uusia tilanteita. Päivärytmien muutokset ja reissaaminen kuuluu tähän, mikä saa minut tuntemaan epämiellyttävää stressiä. Siksi en mielellään hirveän usein lähde reissaamaan etenkään Timon kanssa. Tykkään, kun päivässä on rytmi ja järjestys, koska kaikki uusi tulee uniin ja se vaikuttaa minun nukkumiseen ja sitä myöten minun aamuihin. Toki on asioita, joihin en voi vaikuttaa, kuten kävelemään oppiminen, pahat unet, hampaat. Niiden kanssa on vain elettävä, mutta lohtuna on, että pian taas nekin on vanhoja juttuja. Alinan kanssa tilanteita tulee enemmän. Päivittäin joutuu miettimään miten minkäkin jutun selittää niin, että toinen ymmärtää mitä tarkoitan. Suuttumiset sun muut aiheuttaa itselleni paljon päänvaivaa. Vaikka hetki meneekin ohi nopeasti, jään paljon miettimään, että oliko hermostumiseeni aihetta ja hoidinko sen jotenkin väärin. Entä jos pilasinkin oman lapseni elämän juuri tällä suuttumisella.
- Riittämättömyyden tunne: Tunne siitä, että tekemisesi ei riitä. Aina olisi siivottavaa, kämppä on aina kuin pommin jäljiltä. Ikinä ei ole siistiä. Aina on jokin asia kesken tai ”pitäisi” listalla. Tämä tuo mukanaan myös marttyyritunteet. Miksi tuo toinen ei auta minua, olenko itsestäänselvyys? Miksi hänen päivänsä on raskaampi kuin minun päiväni? Joskus olen miettinyt, kun mieheni tulee kymmenen tunnin työpäivän jälkeen kotiin väsyneenä ja pahantuulisena, että miksi hän muka ansaitsisi kymmenen minuutin torkut? Minun kymmenen tuntinen on kuitenkin kulunut lasten tarpeista huolehtien. Sängystä olen noussut aamulla viimeistään kello seitsemän. Siitä se pyöritys on lähtenyt. Milloin minä ansaitsen kymmenen minuutin torkut täysin hiljaisessa talossa? Eräänäkin päivänä olin laskenut, että siihen mennessä kun mieheni tuli töistä, olin istunut paikoillani kaiken kaikkiaan puolituntia. Päivä oli ollut huono sekä Timolla että Alinalla, joten tekemistä riitti äidillä. Kun toinen oli jotenkin tyytyväinen, toinen aloitti itkun. Näiden tunteiden kanssa minulla on vielä paljon tekemistä. Joskus saattaisi auttaa, jos pyytäisi apua. Sehän ei tietenkään käy, koska maailmassa ei kukaan muu tietenkään tee yhtään mitään, kuin vain minä. 😉
- Pelko: se on aina läsnä. Sitä oppii pelkäämään oikeastaan kaikkea. Alinan taaperoaikana inhosin meidän sohvaa. Se oli muka täysin sopimaton lapsiperheeseen. Turhan iso ja korkea. Keittiön laattalattia oli myös valinta, jota pidin todella huonona. Aivotärähdykset ja kallonmurtumat kummittelivat jopa yöunissa. Nyt suurimmat pelonaiheet ovat mahatauti, vesirokko, ampiaiset, käärmeet ja kävelytuoli. Kävelytuoli on ollut kätevä härpäke, jolla Timo tykkää päästellä, MUTTA se on äärimmäisen huono tuki, jota vasten könytä seisomaan. Kuhmuvaihe tämä vain on, mutta toivon, että tämä menee nopeasti ohi ja pian Timo oppii kävelemään. Maailma on myös pelottava kaikkine terroristeineen ja muine hulluineen, vaan siinäpä haaste, ettei opeta lapsiaan pelkäämään elämää, koska kaikki mahdollisuudet menee ohi, jos pelkää. Kaikki äidit pelkää, jokainen tyylillään ja eritavalla, mutta jokainen äiti pelkää oman lapsensa puolesta. Se pelko tuskin koskaan hellittää, enkä saata edes kuvitella sitä pelkoa mikä tulee, kun pallero lähteekin ulkomaille kokeilemaan siipiään. Huhhuh. Se on tulevaisuutta, eikä onneksi meillä vielä pitkään aikaan ajankohtainen.
Ärsyttäviä hetkiä mahtuu jokaiseen päivään monia, joskus niihin takertuu liikaa kiinni ja hermot menee kokonaan. Vaipanvaihto karkuun ryömivälle pojalle on verenpainetta nostattavaa etenkin jos et ole kerennyt pesemään jo pyllyä. Ruokailuhetket saa hermoromahduksen partaalle, kun pöytäkavereina on tyttö, joka sanoo: ”Hyi, yäkyäkyäk, en syö tätä enkä syö tota! Ruoka on pahaa!” ja poika, joka sylkee ruokansa pitkin rinnuksia sirosti huultensa välistä. Talvisaikaan pukeminen on saatanasta. Sen rupeaman jälkeen tarvitsee suihkua, kun on itse niin hiestämärkänä, että paita liimaantuu selkään kiinni. Tämän nautinnon kruunaa pää punaisena huutava vauva ja uhmaäkkäilyään toteuttava kolmevuotias. Iltatoimet on vähintäänkin uuvuttavia. Kun saat toisen omaan sänkyyn, niin toinen aloittaa huutelun. ”Äitiiiiiiii, minulla on nanooooo!” ”Äitiiiiiiiii, aamusuukko jäi!” (meillä annetaan aamusuukot illalla ja iltasuukot aamulla….) Timo kätisee haluten maitoa tai jalka on pinnan välissä tai on sykkyrässä jalkopäässä tai on jumissa poikittain keskellä pinnasänkyä. Illat menee kahden huoneen väliä ravaten, jos toinen on poissa. Ehkä nämä on asioita, jotka aika kultaa ja unohtaa kuinka hermostuneeksi sitä itsensä tuntikaan.
Eli tiivistettynä: mikäli haluat olla jatkuvasti väsynyt, huutava ja pelosta sekaisin tiukkis, joka haluaa kokoajan pois kotoa, mutta ei kuitenkaan voi lähteä rytmien pilaamista peläten, valise ammatiksi kotiäitiys. Lisää siihen lyhyt pinna ja jatkuva huono omatunto, niin ainesosat loppuelämän ihanuudelle on kohdillaan.
Esitettiin minulle jatkokysymyskin viikonloppuna. Se kuului: ”Onko tämä kaikki oikeasti sen arvoista, että lasta kannattaisi ikinä edes haaveilla, saati yrittää?”
Vastasin, ilman mitään epäröintiä: ”On.”
No niinhän siinä kävi, että minun tupakkalakko koki kolauksen ja loppui. Kolme päivää meni hienosti, mutta sitten.. Seliseliseli. Selityksiä löytyy: stressi, väsymys, suuttumus, pettymys jne jne jne jne. No joo, kaikki ehkä osaltaan vaikutti, että lakko epäonnistui, mutta tosiasia on se, että mun teki vaan niin paljon mieli. Fyysinen oloni oli jo parempi, huomasin kyllä kuinka se muuttui. Kolmantena päivänä olo oli niin hyvä, että pelkästään jo sen olisi pitänyt olla hyvä kannustin jatkamaan lakkoa (lopettamista!!!). Eipä ollut. Onneksi kestin kuitenkin sen kolme päivää. En ollut suuttuneempi eikä vieroitusoireet muutenkaan olleet niin vaikeat, mitä olin kuvitellut. Toki ajatus tupakasta oli jatkuvasti läsnä, ajattelin sitä oikeastaan koko ajan. Kirjan ohjeistus ajatuksiin oli kuitenkin niin hyvä, etten antanut ajatuksien häiritä, vaan pystyin keskittymään muuhunkin. Täytenee hakea kirja takaisin kirjastosta ja lukea se vielä ainakin kertaalleen läpi. Ehkä joku ohjeistus ei ollutkaan mennyt ihan täysin kaaliin… 😉
Tupakointi ja lapset eivät kyllä kuulu yhteen, mutta kerronpa nyt kuitenkin samaan postaukseen mitä meille muuten kuuluu. Alinan uhmaikä alkaa olemaan hieman helpompi. Ihan joka aamu ei ole enää täynnä tappelua. On päiviä, jolloin kaikki menee hienosti aamusta iltaan. On myös päiviä, jolloin tulee tappelua ties mistä, mutta pääasiassa menee paremmin. Ulkoillaan paljon ja usein kävellään kaupoille katselemaan ihmisiä. Alinalla on ollut paljon mielessä Jumala ja Jeesus jutut. Niissä olen koittanut parhaani mukaan opastaa, niin ettei lapsen luontainen usko kovin kärsisi. Itse en ole uskovainen ja nämä jutut jätän ihan mielelläni mummujen hoidettavaksi 😀 Näin kesän tullen Alina on innostunut hoitamaan kukkia. Kummitäti toikin muutamat orvokit ja yhdessä istutettiin ne. Istutuskaverini oli välillä hieman kovakourainen ja pelkäsin, että kaikki kukat kuolee, mutta yllättäen olemme saaneet ne vielä toistaiseksi pysymään jotenkuten hengissä. Kävmme ostamassa jo uusia, kun luulin aikaisempien kukkien kuolleen, mutta ne olivatkin päässeet hieman kuivumaan ja kunnon kastelu pelasti tilanteen. Tässäpä meille haastava projekti läpi kesän. Uimahallissa kävimme muutama viikko sitten, silloin Alinan toinen lenkkari oli jotenkin kumman kaupalla vaihtanut paikkaa. Sitä jouduttiin hieman etsimään, mutta löytyi se lopulta peilipöydältä. Talviturkki heitettiin järveen eräänä lämpöisenä kesäpäivänä. Lämmintä oli järvivesi, miinusta toi siitepöly, joka värjäsi koko rannan aivan keltaiseksi. Ehkäpä nämä sateet ovat rannan siitepölystä nyt putsanneet.
Timo- poika ryömii todella vauhdilla eteenpäin. Välillä ottaa karhunkävelyä sekaan. Kopsuja tulee useamman kerran päivässä. Hän loukkaantuu syvästi mikäli olet niin julma, että lasket hänet lattiatasoon. Kovasti tahtoisi hän jo pystyyn ja kävellä, vaan ei vielä osaa ja sekös turhauttaa. Timo nousee seisomaan jalkaa vasten ja juuri könysi ensin jalkaani vasten seisomaan ja siirtyi siitä sujuvasti sohvaa vasten. Pahoin pelkään, että lähtee pian kävelemään, mikäli harjoitukset jatkuvat tähän tahtiin. Kovin olin onnellinen pötkötysvaiheesta! Seisontaharjoituksia ollaan tehty yhä enemmän, kyllä tämä pieni herra kävelee hyvin suurella todennäköisyydellä ennen kuin vuoden ikää juhlitaan!
Minulta loppui myös äitiysloma. Nyt ollaan niin sanotusti hoitovapaalla. Voi, kun tästä maksettaisiin parempaa palkkaa, ei niin ahdistaisi oma rahatilanne. Vaan lasten kanssa päivät menee nopeasti. Haikein mielin muistelen mennyttä äippälomaa ja sen kaikkia päiviä. Osa päivistä on mennyt väsymyksestä johtuen ohi, mutta ei niin moni päivä, mitä ensimmäisen lapsen kanssa. Tästä olen osannut nauttia ja toivoisin Timon pysyvän vauvana vielä hetken. Tulevaisuuden suunnitelmiin ei kuulu kolmatta lasta, ainakaan hetkeen. Olenkin käynyt hyllyjä läpi ja laittanut paljon vauvakamaa sivuun odottamaan, että jaksaisin niitä jollekin kaupata. Hakusessa olisi rattaat, että pääsisin meidän yhdistelmävaunuista eroon. Se on varmaan suurin juttu, mistä tulee luopua. Kun myyntihetki koittaa, olo on haikea. Eihän sitä tiedä vaikka vielä joskus vauvalle annettasiin jälleen mahdollisuus tulla, mutta sen aika ei ole lähiaikoina. Nyt olisi jo korkea aika keskittyä töihin, tienata ja säästää. Samalla voisi nauttia kahdesta ihanasta ja seurata heidän tietään kohti avointa maailmaa. Alinakin kehittyy niin huimaa vauhtia. Nyt jos koskaan on sopiva aika hämmästellä mitä kaikkea pieni tyttö osaa jo tehdä ja iloita siitä, että hän ei ole vielä koululainen. Kerho alkaa syksyllä, siitä voisin kehitellä ensimmäisen kriisin. Onneksi siihen on vielä vähän aikaa!
Olin ajatellut sitä pitkään. Tosi pitkään. Monta kertaa päivässä se hiipi mieleen.
Mikä siis?
Ajatus tupakoinnin lopettamisesta!
Ongelmana oli vain se, että en kokenut olevani valmis. Aina oli jotain. Oli baari-iltaa (”ei se haittaa jos tän yhen askillisen tässä illassa vetäsee, poltan huomenna vähemmän!”) Joo, niin justiin. Tulihan sitä vähemmän poltettua, jos sattui sellainen onni, että tuli kaamea krapula. Muutoin ei sauhutteluun pikku päänsäryt vaikuttaneet. Aamukahvin ja pojan päiväuniaika mahdollisti parin savukkeen vetämiseen. Ei tarvinnut lapsia jättää keskenään vahtimatta sisälle, (ihan niin nikotiinin orja en ollut, että olisin uskaltanut kokeilla mitä tapahtuu, jos lapset jäisi tupakan ajaksi keskenään olohuoneeseen touhuamaan) ei muuta kun ulkokamppeet niskaan ja ulkoilemaan. Isompi hiekkakasalle, pienempi vaunuihin. Kun pienempi nukkua tuhisi, tämä kunnon kotiäiti hipsi savuamaan nurkan taakse.
Entä tämä mun kestosuosikki: ”Tarviin omaa aikaa. Lapset ovat olleet NIIN kärttyisiä koko päivän! En jaksa kuunnella, en jaksa enää yhtään mitään.” Jaksoin minä raahustaa ovesta pihalle, ottaa tupakan askista ja sytyttää sen. Auttoiko se? Toiko se omaa aikaa? Olinko tyytyväisempi tupakan jälkeen?
Kröhöm. Kaikkiin kysymyksiin vastaus on kielteinen, paitsi oma-aika kysymykseen. Sainhan minä sen oman ajan, sen hetken pihalla. Kuulin silti sisältä kaikki äkkäilyt ja huudot. Helpotus oli siis omien korvien välissä suurempi, mitä se todellisuudessa olikaan. Eikä oikeastaan tupakilla ollut mitään tekemistä asian suhteen. Yhtä äkäinen ja turhautunut olin senkin jälkeen, ellen jopa äkäisempi.
Kyllästyin jatkuvaan ”kyttäämiseen”. Minusta tuntui, että kaikki katsoivat ja arvostelivat mitä minä omassa pihassani tein. Todellisuudessa näin ei tainnut kuitenkaan olla. (Paitsi se yks kyylä, joka ajoi melkein ojaan, kun piti nähdä niin tarkkaan mitä pihassa touhusin) Koin valtavaa syyllisyyttä, kun en voinut olla polttamatta, kun minulla on kaksi niin pientä lastakin. Halusin löytää ”kivan” tavan lopettaa. Mikään ”seitsemän kohdan lopettamisjuttu” tai sumute saati purkan jauhaminen ei kiinnostanut. En usko niihin, koska mukana on kuitenkin nikotiini. Siis aine, josta yrittää lopettamalla tupakoinnin päästä eroon. Sitten luin erästä keskustelua ja siellä mainittiin ”Stumppaa tähän” -niminen kirja. Se jopa löytyi kirjastosta ja vieläpä hyllystä. Lainasin sen ja luin sitä suurella kiinnostuksella. Yllättäin huomasin ajattelutapani muuttuvan. Haistelin ja maistelin enemmän. Poltin tupakit ajatuksen kanssa, huomioiden jokaisen liikkeen, maun ja tunteen kehossa. Laskin kuinka monta imaisua saan yhdestä savuukkeesta. Katsoin kellosta kuinka kauan siihen meni.
Ja oivalsin. Oivalsin, kuinka tyhmää se onkaan. Kuinka tyhmä itse olen. Ajattelin mitä olisin kerenyt tekemään sisällä sillä aikaa, kun poltan. Olisin kerenyt laittamaan pyykkikoneen päälle, käymään vessassa, järjestämään olohuonetta tai istua sohvalla nauttien lasten seurasta. Kirjan edetessä epävarmuus ja erinnäiset muuttuvat asiat, sai ajatuksen lopettamisesta tuntumaan vaikealta. Ajatusmaailma oli kuitenkin sen verran jo muuttunut, että ajattelin: ”Miksihän sitä pitäisi siirtää? Onko huominen päivä parempi? Onko tilanteet ohi vai onko ne muutoksen tuulia?” Joten, tänään tuli SE päivä. Kirjan viimeiset sivut sain luettua. Askissa oli jäljellä yksi savuke ja olotila oli hyvä, helpottunut. Päätin, että se oli viimeinen savuke. En tarvitse sitä enää. Nyt kun olen kirjoittanut oman lupaukseni nettiin, kynnys seuraavaan tupakkiin on iso. En sano, että tämä kestää, mutta ainakin minulla on parempi tunne tästä, kuin koskaan aiemmin. Mikäli repsahdan, marssin takaisin kirjastoon ja luen sen kirjan kaksi kertaa ja yritän uudestaan.
No, minkälainen se oli? Se viimeinen tupakki? Viimeinen tupakki maistui yhtä pahalta, kuin kaikki aiemmat aamun ensitupakit. Se haisi kaamealta. Ja loppui nopeammin, kuin mikään tupakki tätä ennen. Savukkeen jälkeen tuli samanlainen olo kuin aina ennenkin, ei mikään merkittävä helpotus tai nautinto. Toivon, että muistan tämän, kun seuraavan kerran tupakinhimo iskee. Saas nähdä kuinka käy. Toivon, että hyvin. Tulevaisuudessa säästetyille rahoille on jo kohde! 🙂
Edellisestä kirjoituksesta onkin kulunut jo hyvä tovi, mutta mitäs meille kuuluu?
Noh, uhmaikä jatkuu edelleen. Uhma on niin voimakasta, että meinaa äiti-ihminen ihan väsyä. Mikään ei kelpaa ja kaikesta tapellaan. Pukeminen on kaikesta pahinta, mutta myös syöminen on nyt tullut suureksi haasteeksi. Ruoka ei tahdo maistua tai sillä leikitään. Syöminen saattaa kestää kuusi (6) tuntia. Ruoka lämmitetään monesti ja yleensä aika menee useisiin kiukuttelupuuskiin ja jäähyllä istumiseen. Ulos pääseminen kestää ja kestää, kun lopulta päästään pihalle, herääkin pienempi jo päiväuniltaan. Sisälle menosta syttyy sota, kun pihalla ollaan oltu vasta niin vähän aikaa. Päivät on täynnä huutoa, itkua ja pahaa mieltä. Uhmaan on väsyneitä jo kaikki. Jatkuva tappeleminen vie totaalisesti voimat. Vielä, kun imetän yöllä vähintään kahdesti ja käännän minityyppiä takaisin selälleen ehkä noin sata kertaa, ei yöuniakaan montaa tuntia kerry.
Mikäs meidän päivärytmit noin suurinpiirtein onkaan?
07.00 Herätys
07.30 Ylös, Alina nousee viimeistään tässä vaiheessa sängystä
08-08.30 Aamutoimet Timon kanssa. ”Alappas laittaa päivävaatteita” kuuluu ensimmäisen kerran
09.00 Aamupuurot on syöty ja vapaa äheltäminen alkaa. Äiti-ihminen yrittää pukea itseään ja laittaa kahvin tippumaan. Alinalle aamupalaa ja ”laitappas päivävaatetta päälle” kuuluu toisen kerran
09.30 Alina on saanut yökkärin pois päältä. Timo on jumissa sohvan alla. Äiti on kerennyt tekemään yhden leivän, kahvi on edelleen pannussa.
10.00 Timoa alkaa väsyttämään, kuuluu kätinää. Alina on saanut aluspaidan väärinpäin päälleen. Äiti-ihmiseltä on hukassa kaikki Timon ulkoiluvaatteet. Köntsä haisee. Toinen voileipä odottaa pöydällä ja kahvi pannussa.
10.30 Timon ulkovaatteet ovat löytyneet. Köntsävaippa on vaihdettu joskus katastrofin kanssa joskus ilman. Alina on ottanut aluspaidan pois päältään ja on jälleen pikkarit jalassa ”retkellä”.
10.45 Äiti-ihminen pukee huutavaa Timoa. Alina pälättää vieressä kantavalla äänellään, äiti laulaa ”mörkö se lähti piiriin”-laulua ja Alina suuttuu, kun lauluun tuleekin joku muu nimi mikä youtuben laulussa lauletaan. Kaikki huutaa.
11.00 Timo on rattaissa ja melkein nukkuu, äiti-ihminen juo palanutta kahviaan pihalla. Sisältä kuuluu Alinan huuto kuinka hänet olisi pitänyt pukea ensin.
11.10 Äiti tulee takaisin sisälle, Alinalle täysiä vaatteet päälle
11.20 Alina avaa ulko-oven ja menee pihalle
11.25 Äiti avaa ulko-oven ja menee ulos, juo viimeiset palaneet kahvit portailla.
12.30 Timo huutaa ja sisälle pitää lähteä. Alina suuttuu. Huutaa ja raivoaa.
13.00 Timo on riisuttu ja syötetty, vaippa on vaihdettu. Tyytyväinen minirakas. Alina potkii oman huoneen ovea ja huutaa ja raivoaa kuinka ei halua olla sisällä ja kuinka äiti ei ole ystävä. Äiti kuuntelee ja kestää. Lopulta syli helpottaa oloa. Lastenohjelma pyörimään ja äkkiä tekemään ruokaa.
14.00 Ollaan syöty (tai ainakin äiti-ihminen on syönyt) Timo haisee sohvan alla. Alina tupsahtelee ja käy huoneessaan rauhoittumassa.
15.00 Timo on syönyt välipalaa ja alkaa nukkumaan. Alina ilmoittaa ettei ole hiljaa vaikka veljen pitäisi antaa nukkua. Paukuttaa ovea, huutaa, laulaa ja heittelee lelujaan.
15.45 Timo herää Alinan möykkään. Alinalle tulee paha mieli, kun ei ollutkaan hiljaa. Pyytää Timolta anteeksi, kun herätti. Äiti-ihminen katsoo epätoivoisena kelloa toivoen, että taistelupari tulisi jo töistä.
16.00-17.00 Timo syö, vaihdetaan vaippaa ja ihmetellään, kun toinen menee eteenpäin ryömien. Alina vie kaikki lelut pois. Kaikki lelut on liian kovia. Timo suuttuu, kun ei saa katsoa mitään. Äiti-ihminen yrittää tehdä kodin eteen jotain muutakin kuin sotkea.
17.00 PIKKUKAKKONEN, oumai! Mahtava hetki! Isimies saattaa näyttää naamansa jo kotona, yleensä kuitenkaan ei. Timo jähmettyy katsomaan telkkua kolmeksi sekunniksi. Hengähdyshetki. Kahvia!
17.30 Isimies tulee kotiin. Alina villiintyy, äiti-ihmisen viimeiset voimat katoaa ja väsymys ottaa vallan. Alina könyää isin päällä ja lopulta tippuu, huutaa.
18.30 Timolle iskee väsymys, iltapuuroa keittelemään ja yökkäriä päälle. Alinan vöyhötystä rajoitettu. Monta itkupotkuraivaria on kerennyt tulemaan milloin mistäkin.
19.30 Timo on sängyssään, Alina töhöttää täysiä. ”En ole hiljaa” ”mä inhoon teitä” ”kaksi sanaa sinulle, ole ystävä minulle”
20.30 Timo nukkuu, Alinalle on saatu yökkäri päälle, iltapala ja -satu. Hammaspesu.
21.00 Alina on peitelty sänkyyn. ”minulla on nano” ”äiti, minulla on yksi juttu” ”ovi on liian auki” ”älä laita ovea kiinni”
21.30 Alinakin on vihdoin nukahtanut. Äiti-ihmisen aivotoiminta on kuollut. Isimies koittaa keskustella, mutta äiti ei tajua tai unohtaa heti mitä on puhuttu. Telkkua katotaan tai näprätään puhelinta.
22.30 Kaikki nukkuu paitsi äiti, joka ajattelee liikaa ja huolehtii. Timo herää syömään 00.30 ja 04.15.
Suurinosa päivästä kuluu näin, perjantaisin on Alinalla hoitopäivä. Tällä viikolla jouduin pyytämään toista hoitopäivää, kun olin niin loppu tiistaisen taistelun jälkeen. Päivät menee ohi eik yleensä muuta kerkeä tekemään kuin tappelemaan ja taistelemaan, että päivänrytmi pysyisi Timon takia edes jotenkin samana. Huoh. Toivon, että kenellekkään ei tule yhtä voimakasta uhmaikää. Ei tämä ole kivaa kenellekkään. Onneksi tämäkin on vain ohimenevä vaihe…. ? 🙂 Onneksi uhma välillä hellittää ja nähdään vilahdus kiltistä ja ihanasta Alinasta, jolla on mainiot jutut, voi kun niitä hetkiä olisi vähän enemmän!
Aika on sujahtanut ohi, yhdessä pyörähdyksessä. Tässä reilun viikon sisään on vietetty pääsiäistä ja kiukun täyteisiä päiviä on riittänyt. Luin erään jutun, jonka mukaan vanhemmat keskittyvät liikaa elämän negatiivisiin puoliin. Positiiviset jutut peittyvät valituksen alle. Ollaanko me vanhemmat oikeasti sellaisia, jotka vain valittavat? Kyllä. Minä ainakin valitan. Paljon. Joskus huomaan sen itsekin ja silloin on hyvä pohtia, onko tosiaan elämä mennyt niin huonosti, mitä ajattelen. Yleensä ei. Jokaisessa päivässä on hyvät hetket, mutta ne unohtuu, kun verenpaineet nousee ja ärsytys kasvaa. Valitettavan usein lähden juuri suurimman kiukun takia tauolle, ja silloin tulee valitettua kaikesta mahdollisesta. Miksi ei lähtisi joskus tauolle sellaisen päivän jälkeen, kun kaikki on mennyt hyvin? Ehkä silloin tulisi myös hehkutettua kuinka on mennyt niin hyvin. En kuitenkaan koe itseäni täysin negatiiviseksi ihmiseksi. Nauran usein, etenkin itselleni. Ja toisille. Vahingonilo on parasta, koska silloin tunnen itseni enemmän vain ihmiseksi. Kyllä sitä tapahtuu muillekin. Onneksi läheiset minut tuntevat, eivätkä (toivottavasti) ole loukkaantuneet vaikka heille olenkin nauranut.
Vaikka itse valitankin paljon, en valita ihan koko aikaa. Ne sellaiset ihmiset ovat raskaita. Raskaimpia ihmisiä ovet kuitenkin ne, joilla menee aina hyvin. Mikään ei koskaan ärsytä. Lapsi/lapset ovat aina ihania eivätkä ole koskaan tehnyt mitään väärää. Nämä vanhemmat eivät osaa edes suuttua, koska yksinkertaisesti heidän päivänsädettään ei vaan tarvitse kieltää. Kulissit kunnossa ja sillein. On se hienoa, että on niin helppoja lapsia. Valitettavasti en usko tätä. Kyllä jokaisen lapsen kanssa pitää säännöt ja rajat tehdä selväksi. Ellei tätä tee, heistä tulee niitä, jotka koulussa kuolee suruun, kun eivät olekkaan voittajia. Häviämisen tunne on raastava. Kotona olisi varmaan tätäkin taitoa hyvä opetella. Aina ei voi voittaa, ainakaan lotossa.
Mutta mitäs meille kuuluu? Hyvää. Alinalla oli viime viikolla paljon tekemistä. Sellaiset päivät Alinan kanssa on helppoja, kun on jotain mitä tehdä. Mummujen, papan ja kummien seura on parasta. Uimassakin käytiin. Tein ehkä elämäni suurimman urheilusuorituksen, koska mukana oli sellainen jolla on astetta parempi kunto. Eihän sitä voi myöntää, että omaa paskan kunnon. Selvisin kuitenkin hyvin eikä palautumiseenkaan mennyt kuin yksi ilta. Onneksi oli sen verta järkeä, että venyttelyt tuli tehtyä. Järjestelin synttäreitä miehelle. Nekin meni kivasti, enkä suututtanut kuin yhden ihmisen. Ei se mitään. Onhan sekin hyvä, että voi tehdä ajatustyötä seuraavia bileitä ajatellen. Bileiden takia, olin ensimmäisen yön erossa Timosta. Timolla meni hyvin, mutta itse olin hereillä jo kahdeksan aikaan, vain kahden tunnin nukkumisen jälkeen. Olisihan sitä voinut tietysti nauttia, kun kerrankin olisin saanut nukkua pitkään, mutta ei. Siellä mää hiljaisessa mökissä kuuntelin, kun toiset nukkui ja murehdin kuinka minun pieni on mahtanut yöstä selvitä. Täytyy myöntää, että laitoin tekstiviestiä heti, kun ajattelin, että lasten aamu on varmasti jo alkanut. Katselin aurinkoista maisemaa ja ikävöin. Ei elämä ilman lapsia enää tuntuisi mahdolliselta. Elämän äänet puuttuivat ja vaikka tiesin, että meillä ollut lapsenvahti oli meillä kotona mielellään lapsia hoitamassa, oli huono omatunto. Ehkä seuraavalla kerralla pitäisi vaihtaa paikkakuntaa, jossa olisi yötä. Silloin vahdin tarve tuntuisi paremmalta. Ilta oli onnistunut, minulla oli kivaa ja synttärisankarillakin oli kivaa. Vieraat oli kivoja eikä tarvinnut esittää mitään. Yhtään ei tapeltu, ruoka ja juoma riitti. Hyvin meni. Seuraavia bileitä odotellessa.
Timo ei vielä osaa ryömiä, mutta mahallaan se nytkyttää itseään. Ehkä se kohta jo liikkuu. Koitan kovasti nauttia ajasta, kun ei tarvitse juosta Timon perässä. Ei sinne tarvii mennä- paikkoja on ilmestynyt Alinan vauva-ajan jälkeen paljonkin, ne pitäisi poistaa ja elintasoa jälleen nostaa korkeudelle, johon pieni käsi ei yletä. Enää en edes ajattele: ”Kiellän lasta niin kauan, kunnes ymmärtää mihin saa koskea ja mihin ei saa. En nostele mitään korkeammalle, kun eihän vieraissa paikoissakaan voi tavaroita nostella pois pienen käden ulottuvilta.” Kyllä voi. Saa sitten talon väki laittaa paikat ennalleen, kun meidän sakki on ovesta poistunut. Alina juoksi jääkaapin oveen, otsaan nousi kuhmu. Onpahan siitä(kin) kohdalta vähän kovempi. 😀
Tämä viikko on kulunut hitaasti. Vaikka viikkoon on kyllä mahtunut monenlaista. Tällä viikolla kävimme uimassa (jälleen). Kukaan ei riisunut vaatteitaan meidän komeroon eikä kertonut totuuksia äidilleen. Tällä kertaa uimahalli oli ihan täynnä lapsia. Lapset olivat joka puolella. Lastenallas (yllättäen) oli ihan täynnä lapsia ja lapsien vanhempia. Isejä oli enemmän kuin äitejä. Joten lapsien lisäksi piti huomioida myös isien karvaiset jalat. Alina ei halunnut opetella uintihommia ollenkaan. Hän roikkui minun kaulassani koko sen ajan mitä lastenaltaassa viihdyimme. Papan kanssa Alina hieman rohkaistui kokeilemaan uintihommia. Itse menin uimaan kylmään ja pitkään altaaseen. Kaikki lapset siirtyivät mukanani, toiset loikkivat altaan päässä veteen, räiskyttäen kylmää vettä vesijuoksijoiden ja minun päälleni. Toiset valloittivat altaan matalan pään sukellushommiin, siellä he sukeltelivat vesijuoksijoiden ja minun jalkoihini. Ei auttanut vaikka äiti huutikin menemään lastenaltaaseen. Kyllästyin pian, jaksoin sentään uida 225m, joten olen nyt tilastoissa uintitaitoinen. Rajahan taitaa olla 200m. 😀 Uintikerta huipentui, kun eräs keski-ikäinen nainen tuli kanssani samaan suihkuun. Täti ei ollut ihan minun makuuni ja vaihdoin suihkua toiseen, vaikka imarreltu olinkin.
Enimmäkseen päivät kotona ovat olleet suunnilleen samanlaisia. Iltatouhut vain vaihtuvat. Vaikka olen tällä viikolla ollut hyvinkin kypsä Alinan jänkäämiseen ja hetkittäin olen toivonut, että olisikin hoitopäiviä enemmän kuin yksi, niin toissapäivänä olin hyvin onnellinen siitä, etten ole yksin vauvan kanssa kotona. Lukitsin itseni ulos. Ei minulla siellä hätää olisi ollut, mutta ongelmaksi tuli se, kun Alina jäi sisälle! Minä olin Timon ja kahvikupin kanssa ulkona, Alina television kanssa sisällä. Hetki meni ennen kuin tajusin tilanteen, olin koko ajan ajatellut, että sivuovi on kyllä auki. Eipä ollutkaan, vaan olin senkin jossain välissä lukkoon napannut. No niin! Tässäpä tilannetta kerrakseen. Kiersin takaisin etuovelle ja aloin varovasti koputella oveen. Ehkä Alina osaisikin avata sen. Vastausta ei kuulunut ja mieleen hiipi ajatus: ”Jospa se istuu pöntöllä ja odottaa pyyhkijää?!” Puhuin juuri isäni kanssa, ainahan juuri omilta vanhemmilta saa parhaat vinkit erilaisiin tilanteisiin, kun sattui ihme. Alina avasi minulle oven. Ihan itse. Ilman apua. Taivaan kiitos. En tiennyt, että Alina edes osaa avata ulko-oven, mutta olin helpottunut, kun tilanne hoitui ilman toisten ihmisten turhaa vaivaamista. Kyllä tarkistin moneen kertaan, että ovi on nyt varmasti auki, kun lähdetään kaikki ulkoilemaan. Tämä kerta oli kolmas, kun lukitsen itseni ulos, toinen kerta niin, että Alina jää sisälle, kun minä itse olen ulkona. Ehkäpä tämä taas jäisi mieleen ja osaisin ennakoida, niin ettei seuraavaa kertaa tule enää ikinä.
Viikon huipuksi Timo kehitti itselleen mahtavan räkätaudin. Jos vauvan ja uhmaikäisen lapsen kanssa on vaikeaa, niin kipeän vauvan ja terveen uhmaikäisen kanssa on vielä vaikeampaa. Huomion jakaminen on todella haastavaa. Vauva, joka haluaisi täyden huomion, koska on kipeä ja ei tykkää olostaan, itkee ja kitisee koko ajan. Uhmaikäinen, jonka mielestä on ihan tyhmää, kun vauva on edes olemassa, raivoaa ja itkee koko ajan. Korvat on ihan täynnä melua, kun ollaan oltu hereillä tunti. Lapset on ihania ja rakkaita, MUTTA…..
Ehkä ensi viikko olisi helpompi. Toivon, että räkätauti menee ohi ilman korvatulehdusta eikä tarttuisi Alinaan. En tiedä millainen yhtälö on kipeä uhmaikäinen ja vauva, mutta luulen, että se on huono. 😀
Niinhän siinä kävi, että viikko ehti kulua, ennen kuin tänne taas kerkesin rauhoittumaan. Mitäs tapahtui viikossa?
4x pissivahinko. Suurin harmitus tuli, kun pissi pääsi livahtamaan autonpenkille. No, nyt on toinen puoli auton takapenkistä on puhtaampi, kuin aikoihin.
7x väittelyä pukemisesta. Jokainen aamu alkaa samoilla sanoilla. ”Alahan laittaa päivävaatetta päälle”. Tämän lauseen voisi nauhoittaa johonkin. Sitä saa jauhaa niin monta kertaa, että meinaa jäädä jatkuvalle toistolle. Jokaisena aamuna pukeutuminen on yhtä vaikeaa. Huoh.
2x pissivahinko karvamatolle. Näiden vahinkojen takana on Timo ja salakavala pissikeppi! Ei kerkeä toimimaan tarpeeksi nopeasti. Oma syy, mutta nauruun ne on päätynyt.
3x iltasatu nimeltä Kuinkas sitten kävikään? Muistan tämän lorutarinan lähes ulkoa. Onneksi se on muumitarina, pidän muumeista muutenkin kovasti. Yöunia tämä loru ei houkuttele. Lähinnä se karkottaa isomman ihmisen unet, kun jää ärsyttämään, että mitenkäs se sivun kolme lorutus menikään…? Hmm.
14x päiväunet pihalla. Jep. Hyvin opetettu. Timo ei nukahda enää sisälle, joten kaksi kertaa päivässä puen naama punaisena huutavan pikkumiehen haalareihin sun muihin härpäkkeisiin, tuuditan lämpöpussiin ja sujautan vaunukoppaan näkemään unia. Pukeminen on raastavaa. Se huuto. Voi voi voi.. Ei auta vaikka kuinka yrittää ennakoida. Myöhässä olen aina. Tuurista riippuu nukahtaako pikkuihminen huutoonsa ennen kun saan hänet vaumuihin vai ei. Yleensä ei.
7x aamukahvi pihalla. Taivaan kiitos, olen sentään sen kahvin kerenyt keittämään. Yleensä se on jopa hieman lämmintä, kun saan kupin kouraan ja vaunun työntöaisan toiseen kouraan heijausta varten.
15x huono omatunto. Isompi lapsi ”joutuu” katsomaan televisiota nukutushetken ajan. Olen tavattoman ylpeä kuinka hyvin Alina jaksaa itse keksiä tekemistä sille ajalle, minkä minä vietän ulko-oven takana heijaten vaunuja ja juoden kahvia. Yhden ainoan kerran jouduin juosten tulemaan sisälle, kun kuului niin kova kolahdus. Kauhukuvat täyttivät mielen. Onneksi Alina oli vain hieman ronskimmin lakaissut lattiaa. Hän päätti lakaista myös ulko-oven lasi-ikkunatkin samalla. Ei ne menneet onneksi rikki. Tehtiin sopimus, että vain lattiaa saa lakaista, vaikka niin, että se kuluu. Ei ovea. Hyvin on sopimus pitänyt tähän asti.
4x ulkoleikkejä isomman lapsen kanssa. Ulos ei päästä ihan jokainen päivä, vaikka äitinä niin olen päättänyt. Uhmis päättää toisin ja useinkaan en ole valmis pukemaan kahta huutavaa lasta tunnin sisään. Yhtenä päivänä Alina sai tiskata, se oli yhtä kivaa kuin ulkoileminen. Pyykin pesussa ja -lajittelussa Alina on ykkösapuri. Toisinaan aamupäivä menee yhdessä värittäen ja piirtäen. Yhteistäaikaa äidille ja tyttärelle, jota pitäisi olla niin paljon enemmän.
1x uimahallissa käynti. Siellä jos missä koen olevani ihan yhtä hyvä kuin muutkin äidit. On välillä hyvä huomata, että tapahtuu sitä kaikennäköistä muillekin lasten kanssa. En ole ainoa, joka ei ihan kaikkea osaa ennakoida. Minun lapseni ei ole (vielä) kerenyt laittamaan likaisia vaatteitaan ventovieraan ihmisen pukukaappiin tai sanonut silmät loistaen, kovaan ääneen: ”Äiti, tuolla tädillä on paljon isommat tissit kuin sinulla ikinä”. Minua nauratti, lapsen äitiä ei. Minun lapseni on vain sanonut saunan lauteilla: ”Äiti, sinulla kasvaa parta jalassa!” (Olin kyllä sheivannut, sänki tuli vaan nopeasti :D) Altaassa tämä totuuden torvi kajautti: ”Tuolla sedällä on isot alkkarit!” Onneksi uimahallissa on sellainen taustahumina ja äänekästä, joten tämä setä ei varmasti kuullut tyttäreni toteamaa.
1000000x ihmettelyä, kuinka rakkaita nämä nassuttimet onkaan. Hermoja ja jaksamista kuluttavia, mutta voi, niin arvokkaita, ettei sitä mikään maailmassa voisi korvata. Etenkin nukkuva lapsi on maailmakaikkeuden kaunein ihme.
Tässä nyt muutamia tapahtumia. Kerkesin näkemään ystäviä, käymään kaupassa, tekemään tulevaisuuden suunnitelmia, haaveilemaan, siivoamaan ja suuttumaan. Kerkesin tekemään ruokaa meille kaikille, olemaan onnellinen ja huolestunut (siitä tulevaisuudesta, jonka olen jo suunnitellut). Kahden lapsen kanssa arki on kiireistä, olen huomannut, että ystävät kannattaa pitää lähellä. Perheenjäsenet vielä lähempänä. Apua ei ole koskaan tarjolla liikaa ihmiselle, joka sitä on huono pyytämään. Pikkuveljelle soittelen lähes päivittäin, työtön kun on, niin kerkeää välillä apukäsiksi minua auttamaan. Onneksi tukiverkostomme on lähellä! Muuten ei tässä tivolissa jaksaisi kauaa pyöriä 😀
Hei vain kaikille!
Ajattelin perustaa blogin, koska kotiäidillä on niin paljon vapaa-aikaa, että voi istua ihan hyvin koneella tunnista toiseen. Minulla on kaksi lasta. Tyttö ja poika. Tyttö on vanhempi ja olkoon nimeltään Alina. Hän on kolme vuotias. Ja ehkä suurin syy siihen miksi päätin blogia kirjoittaa. Uhmaiän kanssa on vähän hankaluuksia. Poika on nuorempi, vasta alta vuoden. Hän olkoon nimeltään Timo. Timon kanssa on leppoista. Ei ongelmia, vielä.
Minä itse olen nainen. Olen pian 30- vuotias, mutta en kuitenkaan ihan kauhean pian, vielä on pari vuotta aikaa kriisiin. Asun pienellä paikkakunnalla, siksi olkoon nimet lumetta. Tämä on katsaus meidän perheen elämään. Kaikki asiat eivät ole aivan totta, väritän ja kärjistän asioita, mutta joku totuus piilii jokaisessa tekstissä. Minä olen hyvin suorasanainen ihminen, siksi olen varma, että myös blogissani esitän omat mielipiteeni suoraan. En vastaa omien mielipiteideni todenmukaisuutta tai sitä olenko väärässä vai oikeassa. Mielipiteeni siis ovat omiani, ei kenenkään muun.
Kirjoituksistani ei saa myöskään loukkaantua. Kirjoitan yleisellä tasolla ja mikäli jokin asia kolahtaa sinuun, se ei ole minun ongelmani. Silloin kehoitan sinua miettimään omaa toimintaasi ja miettimään miksi mahdollisesti suutuit. Muistetaan, että olemme kaikki ihmisiä. Toinen suuttuu helpommin, toinen huonommin, kolmas ei lainkaan. Tarkoitukseni ei ole kenenkään mieltä pahoittaa tahalleen, joten pidetään asiat hallinnassa ja lähdetään pohjalta, että ollaan kaikki ystäviä keskenämme 🙂
Blogini siis kertoo lähinnä siitä, kuinka päivä toisensa jälkeen samat asiat toistuu kahden ihanan, mutta myös NIIN hermoja raastavien mussukoiden parissa ja kuinka tämä äiti arjestaan oikeastaan suoriutuu. Välillä paremmin, mutta tosi usein vähän huonommin. Olkoon tässä tarpeeksi infoa näin alkuun. Kellon ollessa jo näinkin paljon, laitan koneen kiinni ja katson lyhyen elokuvan. Aion syödä pussillisen sipsiä ja juoda kolme pulloa Lidl:in vadelmalimukkaa. Nautin samalla hiiren hiljaisesta talosta, koska lapset nukkuvat jo.
