Viikkokatsaus
Niinhän siinä kävi, että viikko ehti kulua, ennen kuin tänne taas kerkesin rauhoittumaan. Mitäs tapahtui viikossa?
4x pissivahinko. Suurin harmitus tuli, kun pissi pääsi livahtamaan autonpenkille. No, nyt on toinen puoli auton takapenkistä on puhtaampi, kuin aikoihin.
7x väittelyä pukemisesta. Jokainen aamu alkaa samoilla sanoilla. ”Alahan laittaa päivävaatetta päälle”. Tämän lauseen voisi nauhoittaa johonkin. Sitä saa jauhaa niin monta kertaa, että meinaa jäädä jatkuvalle toistolle. Jokaisena aamuna pukeutuminen on yhtä vaikeaa. Huoh.
2x pissivahinko karvamatolle. Näiden vahinkojen takana on Timo ja salakavala pissikeppi! Ei kerkeä toimimaan tarpeeksi nopeasti. Oma syy, mutta nauruun ne on päätynyt.
3x iltasatu nimeltä Kuinkas sitten kävikään? Muistan tämän lorutarinan lähes ulkoa. Onneksi se on muumitarina, pidän muumeista muutenkin kovasti. Yöunia tämä loru ei houkuttele. Lähinnä se karkottaa isomman ihmisen unet, kun jää ärsyttämään, että mitenkäs se sivun kolme lorutus menikään…? Hmm.
14x päiväunet pihalla. Jep. Hyvin opetettu. Timo ei nukahda enää sisälle, joten kaksi kertaa päivässä puen naama punaisena huutavan pikkumiehen haalareihin sun muihin härpäkkeisiin, tuuditan lämpöpussiin ja sujautan vaunukoppaan näkemään unia. Pukeminen on raastavaa. Se huuto. Voi voi voi.. Ei auta vaikka kuinka yrittää ennakoida. Myöhässä olen aina. Tuurista riippuu nukahtaako pikkuihminen huutoonsa ennen kun saan hänet vaumuihin vai ei. Yleensä ei.
7x aamukahvi pihalla. Taivaan kiitos, olen sentään sen kahvin kerenyt keittämään. Yleensä se on jopa hieman lämmintä, kun saan kupin kouraan ja vaunun työntöaisan toiseen kouraan heijausta varten.
15x huono omatunto. Isompi lapsi ”joutuu” katsomaan televisiota nukutushetken ajan. Olen tavattoman ylpeä kuinka hyvin Alina jaksaa itse keksiä tekemistä sille ajalle, minkä minä vietän ulko-oven takana heijaten vaunuja ja juoden kahvia. Yhden ainoan kerran jouduin juosten tulemaan sisälle, kun kuului niin kova kolahdus. Kauhukuvat täyttivät mielen. Onneksi Alina oli vain hieman ronskimmin lakaissut lattiaa. Hän päätti lakaista myös ulko-oven lasi-ikkunatkin samalla. Ei ne menneet onneksi rikki. Tehtiin sopimus, että vain lattiaa saa lakaista, vaikka niin, että se kuluu. Ei ovea. Hyvin on sopimus pitänyt tähän asti.
4x ulkoleikkejä isomman lapsen kanssa. Ulos ei päästä ihan jokainen päivä, vaikka äitinä niin olen päättänyt. Uhmis päättää toisin ja useinkaan en ole valmis pukemaan kahta huutavaa lasta tunnin sisään. Yhtenä päivänä Alina sai tiskata, se oli yhtä kivaa kuin ulkoileminen. Pyykin pesussa ja -lajittelussa Alina on ykkösapuri. Toisinaan aamupäivä menee yhdessä värittäen ja piirtäen. Yhteistäaikaa äidille ja tyttärelle, jota pitäisi olla niin paljon enemmän.
1x uimahallissa käynti. Siellä jos missä koen olevani ihan yhtä hyvä kuin muutkin äidit. On välillä hyvä huomata, että tapahtuu sitä kaikennäköistä muillekin lasten kanssa. En ole ainoa, joka ei ihan kaikkea osaa ennakoida. Minun lapseni ei ole (vielä) kerenyt laittamaan likaisia vaatteitaan ventovieraan ihmisen pukukaappiin tai sanonut silmät loistaen, kovaan ääneen: ”Äiti, tuolla tädillä on paljon isommat tissit kuin sinulla ikinä”. Minua nauratti, lapsen äitiä ei. Minun lapseni on vain sanonut saunan lauteilla: ”Äiti, sinulla kasvaa parta jalassa!” (Olin kyllä sheivannut, sänki tuli vaan nopeasti :D) Altaassa tämä totuuden torvi kajautti: ”Tuolla sedällä on isot alkkarit!” Onneksi uimahallissa on sellainen taustahumina ja äänekästä, joten tämä setä ei varmasti kuullut tyttäreni toteamaa.
1000000x ihmettelyä, kuinka rakkaita nämä nassuttimet onkaan. Hermoja ja jaksamista kuluttavia, mutta voi, niin arvokkaita, ettei sitä mikään maailmassa voisi korvata. Etenkin nukkuva lapsi on maailmakaikkeuden kaunein ihme.
Tässä nyt muutamia tapahtumia. Kerkesin näkemään ystäviä, käymään kaupassa, tekemään tulevaisuuden suunnitelmia, haaveilemaan, siivoamaan ja suuttumaan. Kerkesin tekemään ruokaa meille kaikille, olemaan onnellinen ja huolestunut (siitä tulevaisuudesta, jonka olen jo suunnitellut). Kahden lapsen kanssa arki on kiireistä, olen huomannut, että ystävät kannattaa pitää lähellä. Perheenjäsenet vielä lähempänä. Apua ei ole koskaan tarjolla liikaa ihmiselle, joka sitä on huono pyytämään. Pikkuveljelle soittelen lähes päivittäin, työtön kun on, niin kerkeää välillä apukäsiksi minua auttamaan. Onneksi tukiverkostomme on lähellä! Muuten ei tässä tivolissa jaksaisi kauaa pyöriä 😀
