Juttua
Aika on sujahtanut ohi, yhdessä pyörähdyksessä. Tässä reilun viikon sisään on vietetty pääsiäistä ja kiukun täyteisiä päiviä on riittänyt. Luin erään jutun, jonka mukaan vanhemmat keskittyvät liikaa elämän negatiivisiin puoliin. Positiiviset jutut peittyvät valituksen alle. Ollaanko me vanhemmat oikeasti sellaisia, jotka vain valittavat? Kyllä. Minä ainakin valitan. Paljon. Joskus huomaan sen itsekin ja silloin on hyvä pohtia, onko tosiaan elämä mennyt niin huonosti, mitä ajattelen. Yleensä ei. Jokaisessa päivässä on hyvät hetket, mutta ne unohtuu, kun verenpaineet nousee ja ärsytys kasvaa. Valitettavan usein lähden juuri suurimman kiukun takia tauolle, ja silloin tulee valitettua kaikesta mahdollisesta. Miksi ei lähtisi joskus tauolle sellaisen päivän jälkeen, kun kaikki on mennyt hyvin? Ehkä silloin tulisi myös hehkutettua kuinka on mennyt niin hyvin. En kuitenkaan koe itseäni täysin negatiiviseksi ihmiseksi. Nauran usein, etenkin itselleni. Ja toisille. Vahingonilo on parasta, koska silloin tunnen itseni enemmän vain ihmiseksi. Kyllä sitä tapahtuu muillekin. Onneksi läheiset minut tuntevat, eivätkä (toivottavasti) ole loukkaantuneet vaikka heille olenkin nauranut.
Vaikka itse valitankin paljon, en valita ihan koko aikaa. Ne sellaiset ihmiset ovat raskaita. Raskaimpia ihmisiä ovet kuitenkin ne, joilla menee aina hyvin. Mikään ei koskaan ärsytä. Lapsi/lapset ovat aina ihania eivätkä ole koskaan tehnyt mitään väärää. Nämä vanhemmat eivät osaa edes suuttua, koska yksinkertaisesti heidän päivänsädettään ei vaan tarvitse kieltää. Kulissit kunnossa ja sillein. On se hienoa, että on niin helppoja lapsia. Valitettavasti en usko tätä. Kyllä jokaisen lapsen kanssa pitää säännöt ja rajat tehdä selväksi. Ellei tätä tee, heistä tulee niitä, jotka koulussa kuolee suruun, kun eivät olekkaan voittajia. Häviämisen tunne on raastava. Kotona olisi varmaan tätäkin taitoa hyvä opetella. Aina ei voi voittaa, ainakaan lotossa.
Mutta mitäs meille kuuluu? Hyvää. Alinalla oli viime viikolla paljon tekemistä. Sellaiset päivät Alinan kanssa on helppoja, kun on jotain mitä tehdä. Mummujen, papan ja kummien seura on parasta. Uimassakin käytiin. Tein ehkä elämäni suurimman urheilusuorituksen, koska mukana oli sellainen jolla on astetta parempi kunto. Eihän sitä voi myöntää, että omaa paskan kunnon. Selvisin kuitenkin hyvin eikä palautumiseenkaan mennyt kuin yksi ilta. Onneksi oli sen verta järkeä, että venyttelyt tuli tehtyä. Järjestelin synttäreitä miehelle. Nekin meni kivasti, enkä suututtanut kuin yhden ihmisen. Ei se mitään. Onhan sekin hyvä, että voi tehdä ajatustyötä seuraavia bileitä ajatellen. Bileiden takia, olin ensimmäisen yön erossa Timosta. Timolla meni hyvin, mutta itse olin hereillä jo kahdeksan aikaan, vain kahden tunnin nukkumisen jälkeen. Olisihan sitä voinut tietysti nauttia, kun kerrankin olisin saanut nukkua pitkään, mutta ei. Siellä mää hiljaisessa mökissä kuuntelin, kun toiset nukkui ja murehdin kuinka minun pieni on mahtanut yöstä selvitä. Täytyy myöntää, että laitoin tekstiviestiä heti, kun ajattelin, että lasten aamu on varmasti jo alkanut. Katselin aurinkoista maisemaa ja ikävöin. Ei elämä ilman lapsia enää tuntuisi mahdolliselta. Elämän äänet puuttuivat ja vaikka tiesin, että meillä ollut lapsenvahti oli meillä kotona mielellään lapsia hoitamassa, oli huono omatunto. Ehkä seuraavalla kerralla pitäisi vaihtaa paikkakuntaa, jossa olisi yötä. Silloin vahdin tarve tuntuisi paremmalta. Ilta oli onnistunut, minulla oli kivaa ja synttärisankarillakin oli kivaa. Vieraat oli kivoja eikä tarvinnut esittää mitään. Yhtään ei tapeltu, ruoka ja juoma riitti. Hyvin meni. Seuraavia bileitä odotellessa.
Timo ei vielä osaa ryömiä, mutta mahallaan se nytkyttää itseään. Ehkä se kohta jo liikkuu. Koitan kovasti nauttia ajasta, kun ei tarvitse juosta Timon perässä. Ei sinne tarvii mennä- paikkoja on ilmestynyt Alinan vauva-ajan jälkeen paljonkin, ne pitäisi poistaa ja elintasoa jälleen nostaa korkeudelle, johon pieni käsi ei yletä. Enää en edes ajattele: ”Kiellän lasta niin kauan, kunnes ymmärtää mihin saa koskea ja mihin ei saa. En nostele mitään korkeammalle, kun eihän vieraissa paikoissakaan voi tavaroita nostella pois pienen käden ulottuvilta.” Kyllä voi. Saa sitten talon väki laittaa paikat ennalleen, kun meidän sakki on ovesta poistunut. Alina juoksi jääkaapin oveen, otsaan nousi kuhmu. Onpahan siitä(kin) kohdalta vähän kovempi. 😀
