Huonot tavat
Olin ajatellut sitä pitkään. Tosi pitkään. Monta kertaa päivässä se hiipi mieleen.
Mikä siis?
Ajatus tupakoinnin lopettamisesta!
Ongelmana oli vain se, että en kokenut olevani valmis. Aina oli jotain. Oli baari-iltaa (”ei se haittaa jos tän yhen askillisen tässä illassa vetäsee, poltan huomenna vähemmän!”) Joo, niin justiin. Tulihan sitä vähemmän poltettua, jos sattui sellainen onni, että tuli kaamea krapula. Muutoin ei sauhutteluun pikku päänsäryt vaikuttaneet. Aamukahvin ja pojan päiväuniaika mahdollisti parin savukkeen vetämiseen. Ei tarvinnut lapsia jättää keskenään vahtimatta sisälle, (ihan niin nikotiinin orja en ollut, että olisin uskaltanut kokeilla mitä tapahtuu, jos lapset jäisi tupakan ajaksi keskenään olohuoneeseen touhuamaan) ei muuta kun ulkokamppeet niskaan ja ulkoilemaan. Isompi hiekkakasalle, pienempi vaunuihin. Kun pienempi nukkua tuhisi, tämä kunnon kotiäiti hipsi savuamaan nurkan taakse.
Entä tämä mun kestosuosikki: ”Tarviin omaa aikaa. Lapset ovat olleet NIIN kärttyisiä koko päivän! En jaksa kuunnella, en jaksa enää yhtään mitään.” Jaksoin minä raahustaa ovesta pihalle, ottaa tupakan askista ja sytyttää sen. Auttoiko se? Toiko se omaa aikaa? Olinko tyytyväisempi tupakan jälkeen?
Kröhöm. Kaikkiin kysymyksiin vastaus on kielteinen, paitsi oma-aika kysymykseen. Sainhan minä sen oman ajan, sen hetken pihalla. Kuulin silti sisältä kaikki äkkäilyt ja huudot. Helpotus oli siis omien korvien välissä suurempi, mitä se todellisuudessa olikaan. Eikä oikeastaan tupakilla ollut mitään tekemistä asian suhteen. Yhtä äkäinen ja turhautunut olin senkin jälkeen, ellen jopa äkäisempi.
Kyllästyin jatkuvaan ”kyttäämiseen”. Minusta tuntui, että kaikki katsoivat ja arvostelivat mitä minä omassa pihassani tein. Todellisuudessa näin ei tainnut kuitenkaan olla. (Paitsi se yks kyylä, joka ajoi melkein ojaan, kun piti nähdä niin tarkkaan mitä pihassa touhusin) Koin valtavaa syyllisyyttä, kun en voinut olla polttamatta, kun minulla on kaksi niin pientä lastakin. Halusin löytää ”kivan” tavan lopettaa. Mikään ”seitsemän kohdan lopettamisjuttu” tai sumute saati purkan jauhaminen ei kiinnostanut. En usko niihin, koska mukana on kuitenkin nikotiini. Siis aine, josta yrittää lopettamalla tupakoinnin päästä eroon. Sitten luin erästä keskustelua ja siellä mainittiin ”Stumppaa tähän” -niminen kirja. Se jopa löytyi kirjastosta ja vieläpä hyllystä. Lainasin sen ja luin sitä suurella kiinnostuksella. Yllättäin huomasin ajattelutapani muuttuvan. Haistelin ja maistelin enemmän. Poltin tupakit ajatuksen kanssa, huomioiden jokaisen liikkeen, maun ja tunteen kehossa. Laskin kuinka monta imaisua saan yhdestä savuukkeesta. Katsoin kellosta kuinka kauan siihen meni.
Ja oivalsin. Oivalsin, kuinka tyhmää se onkaan. Kuinka tyhmä itse olen. Ajattelin mitä olisin kerenyt tekemään sisällä sillä aikaa, kun poltan. Olisin kerenyt laittamaan pyykkikoneen päälle, käymään vessassa, järjestämään olohuonetta tai istua sohvalla nauttien lasten seurasta. Kirjan edetessä epävarmuus ja erinnäiset muuttuvat asiat, sai ajatuksen lopettamisesta tuntumaan vaikealta. Ajatusmaailma oli kuitenkin sen verran jo muuttunut, että ajattelin: ”Miksihän sitä pitäisi siirtää? Onko huominen päivä parempi? Onko tilanteet ohi vai onko ne muutoksen tuulia?” Joten, tänään tuli SE päivä. Kirjan viimeiset sivut sain luettua. Askissa oli jäljellä yksi savuke ja olotila oli hyvä, helpottunut. Päätin, että se oli viimeinen savuke. En tarvitse sitä enää. Nyt kun olen kirjoittanut oman lupaukseni nettiin, kynnys seuraavaan tupakkiin on iso. En sano, että tämä kestää, mutta ainakin minulla on parempi tunne tästä, kuin koskaan aiemmin. Mikäli repsahdan, marssin takaisin kirjastoon ja luen sen kirjan kaksi kertaa ja yritän uudestaan.
No, minkälainen se oli? Se viimeinen tupakki? Viimeinen tupakki maistui yhtä pahalta, kuin kaikki aiemmat aamun ensitupakit. Se haisi kaamealta. Ja loppui nopeammin, kuin mikään tupakki tätä ennen. Savukkeen jälkeen tuli samanlainen olo kuin aina ennenkin, ei mikään merkittävä helpotus tai nautinto. Toivon, että muistan tämän, kun seuraavan kerran tupakinhimo iskee. Saas nähdä kuinka käy. Toivon, että hyvin. Tulevaisuudessa säästetyille rahoille on jo kohde! 🙂
