Ärsyttävintä ikinä
Viikonloppuna minulta kysyttiin, että mikä on vanhemmuudessa kaikista ”ärsyttävintä”. En oikein osannut kysymykseen vastata muuta kuin uhman. Jäin kuitenkin kysymystä pohtimaan. Olen päätynyt seuraaviin asioihin, jotka minulle on ollut kaikista ärsyttävimmät hetket:
- Aamut: Aamut siksi, kun en ole yhtään aamuihminen. Vihaan heräämistä, etenkin jos olen nukkunut yöllä huonosti. Tämän asian kanssa olen opetellut kuitenkin elämään. Hymynaamapallero, joka kurkkii sängystään on kuitenkin parasta mitä voin nähdä, kun avaan silmäni. Valitettavan usein aamulla kuitenkin äyskin ja äkkäilen. Mutta koitan kehittää itseäni parempaan suuntaan. Epäilen kuitenkin, että en tule ikinä olemaan niin onnellinen aamuisin, että kestäisin mieheni laulua tai mölinää. Hijaiset aamut on enemmän minun juttuni.
- Epäonnistumisen tunteet: Tarkoittaa siis sitä, kun tulee uusia tilanteita. Päivärytmien muutokset ja reissaaminen kuuluu tähän, mikä saa minut tuntemaan epämiellyttävää stressiä. Siksi en mielellään hirveän usein lähde reissaamaan etenkään Timon kanssa. Tykkään, kun päivässä on rytmi ja järjestys, koska kaikki uusi tulee uniin ja se vaikuttaa minun nukkumiseen ja sitä myöten minun aamuihin. Toki on asioita, joihin en voi vaikuttaa, kuten kävelemään oppiminen, pahat unet, hampaat. Niiden kanssa on vain elettävä, mutta lohtuna on, että pian taas nekin on vanhoja juttuja. Alinan kanssa tilanteita tulee enemmän. Päivittäin joutuu miettimään miten minkäkin jutun selittää niin, että toinen ymmärtää mitä tarkoitan. Suuttumiset sun muut aiheuttaa itselleni paljon päänvaivaa. Vaikka hetki meneekin ohi nopeasti, jään paljon miettimään, että oliko hermostumiseeni aihetta ja hoidinko sen jotenkin väärin. Entä jos pilasinkin oman lapseni elämän juuri tällä suuttumisella.
- Riittämättömyyden tunne: Tunne siitä, että tekemisesi ei riitä. Aina olisi siivottavaa, kämppä on aina kuin pommin jäljiltä. Ikinä ei ole siistiä. Aina on jokin asia kesken tai ”pitäisi” listalla. Tämä tuo mukanaan myös marttyyritunteet. Miksi tuo toinen ei auta minua, olenko itsestäänselvyys? Miksi hänen päivänsä on raskaampi kuin minun päiväni? Joskus olen miettinyt, kun mieheni tulee kymmenen tunnin työpäivän jälkeen kotiin väsyneenä ja pahantuulisena, että miksi hän muka ansaitsisi kymmenen minuutin torkut? Minun kymmenen tuntinen on kuitenkin kulunut lasten tarpeista huolehtien. Sängystä olen noussut aamulla viimeistään kello seitsemän. Siitä se pyöritys on lähtenyt. Milloin minä ansaitsen kymmenen minuutin torkut täysin hiljaisessa talossa? Eräänäkin päivänä olin laskenut, että siihen mennessä kun mieheni tuli töistä, olin istunut paikoillani kaiken kaikkiaan puolituntia. Päivä oli ollut huono sekä Timolla että Alinalla, joten tekemistä riitti äidillä. Kun toinen oli jotenkin tyytyväinen, toinen aloitti itkun. Näiden tunteiden kanssa minulla on vielä paljon tekemistä. Joskus saattaisi auttaa, jos pyytäisi apua. Sehän ei tietenkään käy, koska maailmassa ei kukaan muu tietenkään tee yhtään mitään, kuin vain minä. 😉
- Pelko: se on aina läsnä. Sitä oppii pelkäämään oikeastaan kaikkea. Alinan taaperoaikana inhosin meidän sohvaa. Se oli muka täysin sopimaton lapsiperheeseen. Turhan iso ja korkea. Keittiön laattalattia oli myös valinta, jota pidin todella huonona. Aivotärähdykset ja kallonmurtumat kummittelivat jopa yöunissa. Nyt suurimmat pelonaiheet ovat mahatauti, vesirokko, ampiaiset, käärmeet ja kävelytuoli. Kävelytuoli on ollut kätevä härpäke, jolla Timo tykkää päästellä, MUTTA se on äärimmäisen huono tuki, jota vasten könytä seisomaan. Kuhmuvaihe tämä vain on, mutta toivon, että tämä menee nopeasti ohi ja pian Timo oppii kävelemään. Maailma on myös pelottava kaikkine terroristeineen ja muine hulluineen, vaan siinäpä haaste, ettei opeta lapsiaan pelkäämään elämää, koska kaikki mahdollisuudet menee ohi, jos pelkää. Kaikki äidit pelkää, jokainen tyylillään ja eritavalla, mutta jokainen äiti pelkää oman lapsensa puolesta. Se pelko tuskin koskaan hellittää, enkä saata edes kuvitella sitä pelkoa mikä tulee, kun pallero lähteekin ulkomaille kokeilemaan siipiään. Huhhuh. Se on tulevaisuutta, eikä onneksi meillä vielä pitkään aikaan ajankohtainen.
Ärsyttäviä hetkiä mahtuu jokaiseen päivään monia, joskus niihin takertuu liikaa kiinni ja hermot menee kokonaan. Vaipanvaihto karkuun ryömivälle pojalle on verenpainetta nostattavaa etenkin jos et ole kerennyt pesemään jo pyllyä. Ruokailuhetket saa hermoromahduksen partaalle, kun pöytäkavereina on tyttö, joka sanoo: ”Hyi, yäkyäkyäk, en syö tätä enkä syö tota! Ruoka on pahaa!” ja poika, joka sylkee ruokansa pitkin rinnuksia sirosti huultensa välistä. Talvisaikaan pukeminen on saatanasta. Sen rupeaman jälkeen tarvitsee suihkua, kun on itse niin hiestämärkänä, että paita liimaantuu selkään kiinni. Tämän nautinnon kruunaa pää punaisena huutava vauva ja uhmaäkkäilyään toteuttava kolmevuotias. Iltatoimet on vähintäänkin uuvuttavia. Kun saat toisen omaan sänkyyn, niin toinen aloittaa huutelun. ”Äitiiiiiiii, minulla on nanooooo!” ”Äitiiiiiiiii, aamusuukko jäi!” (meillä annetaan aamusuukot illalla ja iltasuukot aamulla….) Timo kätisee haluten maitoa tai jalka on pinnan välissä tai on sykkyrässä jalkopäässä tai on jumissa poikittain keskellä pinnasänkyä. Illat menee kahden huoneen väliä ravaten, jos toinen on poissa. Ehkä nämä on asioita, jotka aika kultaa ja unohtaa kuinka hermostuneeksi sitä itsensä tuntikaan.
Eli tiivistettynä: mikäli haluat olla jatkuvasti väsynyt, huutava ja pelosta sekaisin tiukkis, joka haluaa kokoajan pois kotoa, mutta ei kuitenkaan voi lähteä rytmien pilaamista peläten, valise ammatiksi kotiäitiys. Lisää siihen lyhyt pinna ja jatkuva huono omatunto, niin ainesosat loppuelämän ihanuudelle on kohdillaan.
Esitettiin minulle jatkokysymyskin viikonloppuna. Se kuului: ”Onko tämä kaikki oikeasti sen arvoista, että lasta kannattaisi ikinä edes haaveilla, saati yrittää?”
Vastasin, ilman mitään epäröintiä: ”On.”
