Paska mutsi
Tämä viikko on kulunut hitaasti. Vaikka viikkoon on kyllä mahtunut monenlaista. Tällä viikolla kävimme uimassa (jälleen). Kukaan ei riisunut vaatteitaan meidän komeroon eikä kertonut totuuksia äidilleen. Tällä kertaa uimahalli oli ihan täynnä lapsia. Lapset olivat joka puolella. Lastenallas (yllättäen) oli ihan täynnä lapsia ja lapsien vanhempia. Isejä oli enemmän kuin äitejä. Joten lapsien lisäksi piti huomioida myös isien karvaiset jalat. Alina ei halunnut opetella uintihommia ollenkaan. Hän roikkui minun kaulassani koko sen ajan mitä lastenaltaassa viihdyimme. Papan kanssa Alina hieman rohkaistui kokeilemaan uintihommia. Itse menin uimaan kylmään ja pitkään altaaseen. Kaikki lapset siirtyivät mukanani, toiset loikkivat altaan päässä veteen, räiskyttäen kylmää vettä vesijuoksijoiden ja minun päälleni. Toiset valloittivat altaan matalan pään sukellushommiin, siellä he sukeltelivat vesijuoksijoiden ja minun jalkoihini. Ei auttanut vaikka äiti huutikin menemään lastenaltaaseen. Kyllästyin pian, jaksoin sentään uida 225m, joten olen nyt tilastoissa uintitaitoinen. Rajahan taitaa olla 200m. 😀 Uintikerta huipentui, kun eräs keski-ikäinen nainen tuli kanssani samaan suihkuun. Täti ei ollut ihan minun makuuni ja vaihdoin suihkua toiseen, vaikka imarreltu olinkin.
Enimmäkseen päivät kotona ovat olleet suunnilleen samanlaisia. Iltatouhut vain vaihtuvat. Vaikka olen tällä viikolla ollut hyvinkin kypsä Alinan jänkäämiseen ja hetkittäin olen toivonut, että olisikin hoitopäiviä enemmän kuin yksi, niin toissapäivänä olin hyvin onnellinen siitä, etten ole yksin vauvan kanssa kotona. Lukitsin itseni ulos. Ei minulla siellä hätää olisi ollut, mutta ongelmaksi tuli se, kun Alina jäi sisälle! Minä olin Timon ja kahvikupin kanssa ulkona, Alina television kanssa sisällä. Hetki meni ennen kuin tajusin tilanteen, olin koko ajan ajatellut, että sivuovi on kyllä auki. Eipä ollutkaan, vaan olin senkin jossain välissä lukkoon napannut. No niin! Tässäpä tilannetta kerrakseen. Kiersin takaisin etuovelle ja aloin varovasti koputella oveen. Ehkä Alina osaisikin avata sen. Vastausta ei kuulunut ja mieleen hiipi ajatus: ”Jospa se istuu pöntöllä ja odottaa pyyhkijää?!” Puhuin juuri isäni kanssa, ainahan juuri omilta vanhemmilta saa parhaat vinkit erilaisiin tilanteisiin, kun sattui ihme. Alina avasi minulle oven. Ihan itse. Ilman apua. Taivaan kiitos. En tiennyt, että Alina edes osaa avata ulko-oven, mutta olin helpottunut, kun tilanne hoitui ilman toisten ihmisten turhaa vaivaamista. Kyllä tarkistin moneen kertaan, että ovi on nyt varmasti auki, kun lähdetään kaikki ulkoilemaan. Tämä kerta oli kolmas, kun lukitsen itseni ulos, toinen kerta niin, että Alina jää sisälle, kun minä itse olen ulkona. Ehkäpä tämä taas jäisi mieleen ja osaisin ennakoida, niin ettei seuraavaa kertaa tule enää ikinä.
Viikon huipuksi Timo kehitti itselleen mahtavan räkätaudin. Jos vauvan ja uhmaikäisen lapsen kanssa on vaikeaa, niin kipeän vauvan ja terveen uhmaikäisen kanssa on vielä vaikeampaa. Huomion jakaminen on todella haastavaa. Vauva, joka haluaisi täyden huomion, koska on kipeä ja ei tykkää olostaan, itkee ja kitisee koko ajan. Uhmaikäinen, jonka mielestä on ihan tyhmää, kun vauva on edes olemassa, raivoaa ja itkee koko ajan. Korvat on ihan täynnä melua, kun ollaan oltu hereillä tunti. Lapset on ihania ja rakkaita, MUTTA…..
Ehkä ensi viikko olisi helpompi. Toivon, että räkätauti menee ohi ilman korvatulehdusta eikä tarttuisi Alinaan. En tiedä millainen yhtälö on kipeä uhmaikäinen ja vauva, mutta luulen, että se on huono. 😀
